Siirry pääsisältöön

"Miten sä jaksat?"


Minua on useampikin ihminen lähestynyt hieman arkaillen ja heittänyt ilmoille hyvin varovasti ja tunnustellen sanat "miten sä nyt jaksat?". Toinen versio on "miten sä oot pärjännyt?". Tässä kohdassa kysyjä ei ole kiinnostunut jälkivuodosta, vatsan haavojen paranemista tai kivuista, vaan kysyjää kiinnostaa kuinka voin henkisesti. Villakoiran ytimessä on selvästikin se ajatus, että millä tolalla mielenterveyteni nyt on, kun kohtuni vietiin.

Minun on ollut hyvin helppoa vastata kysyjille täysin rehellisesti että "kiitos kysymästä, jaksan oikein hyvin. Kohduttomuus ei ole masentunut minua tai saanut minua tuntemaan itseäni yhtään enempää tai vähempää naiseksi kuin kolme viikkoa sitten, eikä minulla liity asiaan mitään tunteita. En usko, että surisin poistettua sappirakkoakaan."

Tänään viimeksi exäni, vastaukseni kuultuaan, henkäisi helpotuksesta ja totesi että "onneksi sä oot tuollainen järki-ihminen". En minä oikeasti tiedä mitä tässä nyt pitäisi surra? Sitäkö, että ihminen pääsee eroon viallisesta elimestään? Vai sitä, että nyky-Suomessa julkisen terveydenhuollon piirissä on näköjään mahdollista päästä leikkauspöydälle kuukauden ja viiden päivän päästä ensimmäisestä tk-käynnistä? Vai sitä, että vihdoin pääsee eroon omituisesta, pömpöttävästä mahasta?

Sekundääristä lapsettomuutta olin ehtinyt käsittelemään jo aiemmin, sillä mieheni oli tullut siihen ajatukseen, että hän ei halua enempää lapsia. Toki tämän asian kanssa en varmaan ole vielä valmis, mutta sama prosessi minulla olisi ollut joka tapauksessa edessä, kohdulla tai ilman. Meidän parisuhteessa ei harrasteta manipulointia, kiristystä tai maanittelua, joten tiesin mieheni miettineen asian mielessään valmiiksi, ja se siitä. Minulle jäi vaihtoehdoksi sopeutua ajatukseen.

Näin jälkikäteen voisi ajatella, että pahin olisi sellainen tilanne että toinen lapsi olisi ollut toiveissa ja tilauksessa, ja sitten olisi käynyt näin miten nyt kävi. Siitä ei ehkä olisi enää olankohautuksella selvitty.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

BLACC-vaatemerkki testissä

Disclaimer: Olen ostanut tuotteet ihan itse omalla rahalla, näitä ei ole siis saatu yhteistyössä. Eräänä väsyneenä aamuna eksyin sähköpostin mainoslinkin kautta taas Sportamoren sivuille. Päädyin tutkimaan BLACC-merkin vaatteita, sillä aleja mainostettiin. Olin jo aiemminkin silmäillyt kyseisen merkin vaatteita ja miettinyt millaisia ne ovat laadultaan. Ensimmäisenä iskin silmäni leggareihin/treenitrikoisiin. Ensimmäisestä katsomastani mallista kommentit eivät olleet kovin mairittelevia, joten seuraava malli tarkempaan tarkasteluun. Siitä kokemukset olivatkin hyvin positiivisia, joten tuote koriin. * Olen käyttänyt näitä trikoita lähinnä kotihousuina (koska kylmät kelit), ja olen todella tyytyväinen! Materiaali on mahtavaa, paksuus juuri sopivaa jotta mitään ei näy läpi. Ja venyy hyvin! Istuvuus on hyvä, ei moitittavaa. Toisena koriin päätyi talvitrikoiden nimellä mainostetut juoksuhousut. Vähän paksummat trikoot, siis. * Näitä olen käyttänyt kahdesti, ke

3 kuukautta kohdunpoistosta - tämän hetken tunnelmia

Potilashotellista Tasan kolme kuukautta sitten olin saapunut Lapin Keskussairaalan potilashotelliin, viettänyt tylsän illan telkkaria katsellen ja mm. laskiaispullia (monikossa, kyllä!) syöden. Olin saanut käskyn saapua leikkausosastolle aikaisin aamulla, ehkä klo 7.30. Tapasin hoitajan, kaksi lääkäriä - ja jäin odottamaan leikkausvuoroani joka olisi kuulemma n. klo 12.00. Eipä ole usein tunnit kuluneet niin hitaasti kuin silloin! Vihdoin tuli minun vuoroni, ja leikkausvaatteet päällä kävelin hoitajan seurassa saliin. Pöydälle makaamaan, jalat telineisiin, kanyyli käteen, happimaski naamalle ja taju pois! Muistan nähneeni nukutusainetta täynnä olevan ruiskun joka kiinnitettiin kanyyliin ja miettineeni että "tuolta se koiran lopetuspiikkikin näyttää". Olipa muuten viehättävä "viimeinen" ajatus! Tässä kohdassa jännitti! Nukutuksen aikana näin jotain ihan selkeää unta, en vaan enää muista mitä. Seuraavaksi taju palasi kun minua kärrättiin heräämöön. Ho

Kas vain!

On se jännä että maha ei pienene yhtään? Mietin hetken aikaa (ehkä sekunnin) miten käsittelen tätä aihetta blogissani, vai jätänkö kokonaan käsittelemättä. Sitten totesin että koska en osaa silotella yhtään mitään enkä antaa itsestäni yhtään todellisuutta parempaa kuvaa, tämäkin aihe ansaitsee saada näkyvyyttä. Kyseessä on kuitenkin asia, joka aivan varmasti vaikuttaa liikkumiseen, syömiseen ja laihdutukseen. Kävin eilen lääkärissä kuulemassa että kohdussani asustaa 15-senttinen kasvain. Oletuksena on, että kutsumaton alivuokralainen edustaa hyvänlaatuista osastoa, mutta vielä ei voi varmaksi sanoa mitään. Koepala ja verikoe jo otettiin, seuraavaksi suuntaan magneettikuvaukseen. Sen jälkeen sovimme lääkärin kanssa kohdunpoiston ajankohdasta. Ahdistuin lääkärin juttusille, sillä ihan viime aikoina vatsani on kasvanut melko muhkeisiin mittoihin. Näytän aivan samalta kuin aikoinaan puolivälissä raskautta. Kohtu tuntuu mahan päältä, pissattaa, närästää, kohdun kannattajalihaks